perjantai 23. joulukuuta 2016

VANHAT JOULULAHJANI 1950 - LUVULTA



Joulukuun 23. päivän kalenteriluukustani avautuvat: Vanhat joululahjani


Yli kuusikymmentävuotta vanhat, melkein minun ikäisiäni. 

Nuket.

Ennen tytöt saivat nukkeja ja pojat autoja, puuautoja 50-luvun alussa. 





Toisen joulun lahjani Hilkka. Vielä alkuperäisessä, punaisesta vakosametista tehdyssä makuupussissaan. Niin paljon leikitty ja rakastettu. 



Kauniskasvoinen, silmät  avautuvat ja sulkeutuvat sitä liikuteltaessa eri asentoihin. Taivaansiniset silmät niinkuin minun miehelläni. 


MUTTA. Huonosti kävi Hilkalle. Se meni hukkaan yhtenä syksynä perunannoston yhteydessä ja löytyi vasta seuraavana keväänä. Ihana kimmoisa vartalo oli kovettunut, jalat ja kädet olivat kuivuneet käppyröiksi, toinen käsi katkesi. 




Mutta riemu oli rajaton, kun Hilkka löytyi. Isäni sen toi minulle aivan muraisena. Vaaleanvihreä, kevätkoivunvärinen, pitsisomisteinen silkkimekko oli aivan riepaleinen. 
Makuupussi oli ollut sisällä, joten se säästyi. 


  
Hilkan vaunut ovat lahja samalta joululta. Ehjät, alkuperäisessä värityksessä. Päältä punaiset, sisältä keltaiset, rattaissa punaista ja sinistä. 

Lapsenlapsilla posket värähtelevät, kun he katselevat Hilkan rujoa ruumista.



Seuraavana jouluna tuli Päivi. Sitä ei saanut viedä ulos. Kaunis puolimetriä pitkä posliininukke. Alkuperäiset punaiset vaatteet, vain tossut ovat jääneet matkan varrelle.  Ruskea, kiharainen tukka. Avaa ja sulkee silmänsä. Taivaansiniset silmät tälläkin. 


Ja mikä hienous ja erikoisuus: se itki, kun sen laittoi selälleen. Selässä on itkulaite. Ehkä liiasta itkettämisestä laite on mykistynyt. 



Seuraavana jouluna pukinkäynti alkoi huonosti. Pukki tuli sisään ja toi veljelleni ja minulle ensin vain risuniput. Oltiin kuulemma oltu tuhmia lapsia. Duettona aloitimme kamalan parkumisen ja ryömimme sängyn alle. Isä sieppasi risuniput ja työnsi niitä uuniin samalla, kun äitini haki eteisestä ensimmäisiä paketteja. Pukkirukka yritti muka selitellä, että oli vahingossa tuonut risut väärään taloon. Naapuriinhan ne kuuluivat.  
Osasimme veljeni kanssa jo hyödyntää tilannetta ja panimme vanhempamme maanittelemaan, että tulisimme  pois sängyn alta. Tekoitkua vollotimme aikamme. 

Tuona jouluna sain vaaleanpunaisen, lasisilmäisen, nahkakuonoisen nallen. Niin iso se oli, etten jaksanut hintelänä tyttönä sitä oikein kantaakaan. 


Nallen turkki on kolmen sukupolven käsittelyssä  vähän nuhjaantunut, mutta en ole halunnut sitä puhdistuttaa. 



Olin kahdeksanvuotias, kun sain Mollamaijani. Isolla kirjaimella Mollamaija, se on sen etunimi. 
Kaikki on alkuperäistä, lettinauhoja myöten. Sopiva koriste päästävedettävän lastensängyn päällä. 
Kolmen sukupolven pehmyt unikaveri.  


Nämä ovat ne rakkaimmat lahjani ja edelleen tallessa.  Tyttöjen lahjat taitavat säilyä paremmin kuin poikien. Harmi, ettei mieheni puuautot ole tallessa.  Nelostietä pitkin hän oli vetänyt niitä narusta  mennessään mummulaansa.  Naama  märkänä sylkipisaroista, kun oli huulillaan päristellen matkinut auton ääntä. 

Yksi yö jouluun on. 

Rauhoitutaan hetkeksi kuuntelemalla Tarja Turusta TÄSTÄ


Tuletko taas huomenna blogisivulleni katsomaan jouluaaton luukun avautumista. Aikaisempien luukkujen sisällön näet oikealta joulukuun linkeistä.  

1 kommentti:

  1. Ihanan jouluinen postaus! Kumpa kaikki arvostaisivat joululahjojaan nykyäänkin noin. Hyvää joulua sinulle ja kiitos tästä joulukalenterista. Sain täältä idean tehdä pikkulinnuille rasvakakkuja joululahjaksi��

    VastaaPoista

MUKAVA, KUN VIERAILIT SIVUILLANI.

TERVETULOA UUDELLEEN!

KOMMENTTISI TEKEE ILOISEKSI